Loppu. The end. Slutet.

Pois mukavuusalueelta. Ainoa asia joka jäi mieleen päättötyön infotilaisuudesta. Koko projekti oli täysin pois mukavuusalueeltani. Viisi tekstiä, kaikki erilaisia. Ei kuulosta pahalta, ja ei välttämättä olisi edes ollut niin paha, jos olisin ollut organisoituneempi, ja ahkerampi.

Selasin tekstejäni ja alkoi naurattaa. Naurua, itkua, löysäilyä ja paniikkia. Siitä on minun päättötyöni tehty. Ottaen huomioon paniikin ja löysäilyn, olen aika ylpeä. Olen mielestäni saanut aikaan asiallisia ja hyvärakenteisia tekstejä, jotka kuvastavat minua. Aina voi parantaa, mutta oppimassahan tässä ollaan.

Joka kirjoitushetken alussa tuntui, ettei siitä tule mitään. Pikkuhiljaa siitä kuitenkin tuli luontevampaa. Pääsin toteuttamaan itseäni paremmin kuin ennen, ja uskalsin ottaa riskin tuomalla esiin henkilökohtaisia aiheita ja ajatuksia. Häkellyin saamastani palautteesta ja se todellakin auttoi niinä vaikeina hetkinä.

Ylpein olen kuvauksestani. En ole koskaan jakanut sellaista tunnemäärää tekstin muodossa, ja vielä näin avoimesti. Tekstin julkaisu ahdisti, mutta saamieni kommenttien jälkeen se tuntui hyvältä. Hämmennyin kun ystäväni sanoivat itkeneensä. Yleensä minä olen se, joka itkee muiden tekstejä luettaessa.

Koko yhdeksäs vuosi on ollut mukavuusalueelta poistumista. Koen muuttuneeni niin kirjoittajana, kuin ihmisenäkin. Asiat muuttuvat nopeammin kuin osaamme kuvitellakaan, ja mukana on vaikea pysyä. Tässä nopeassa muutoksessa kirjoittaminen on auttanut. Olen voinut pysähtyä, ja koota ajatukseni paperille. Se on selkeyttänyt asioita ja tuonut uusia näkökulmia. Tulevaisuudessa yritän muistaa välillä pysähtyä, ajatella ja kirjoittaa.

Tähän loppuu siis äidinkielen päättötyöni, ja tämän blogin kirjoittaminen.

Kiitos todella paljon kaikille, jotka ovat lukeneet tekstejäni, antaneet palautetta ja auttaneet kirjoittamisessa.

Julia

Eteenpäin

Yksi viesti, pelkään pahinta

Yksi keskustelu, kuin tippuisi kielekkeeltä

Kaikki hämärtyy, menee epäselväksi

Kaikki hyvä sammuu kun viha ja kipu dominoi yli

Kaikki mihin uskoin tuntuu romahtavan kuin huojuva kirjapino

Sävyt tummuvat, masentaa

Kaikki on tummansinistä

Pieninkin ajatus pistää

Pieninkin muisto on kuin isku kasvoille

Pahinta on ne kaikki hyvät muistot, hymyilyttää ja satuttaa samaan aikaan

Kevään tullessa tummuus hälvenee

Rohkaistun, menen eteenpäin, kohti valoa

Uskallanko avata oven ja unohtaa

Unohtaa mitä teit? En, niin pahalta se tuntui

Jännitän, mutta väri alkaa vaaleta

Kaikki kirkastuu, jaksan taas

Kaikkea voi ajatella opetuksena

Yöllä ajattelen, pohdiskelen, puntaroin

Yksi viesti, epätoivoista

Yksi keskustelu, voin taas hymyillä ja sanoa sinulle hei, ilman että se satuttaa

Kirja jonka kannessa on Olof Palme ja Peppi Pitkätossu

Miika Nousiaisen esikoisteos Vadelmavenepakolainen (2007) seuraa suomalaisen Mikko Virtasen elämää vuosien 2002 ja 2010 välillä. Hän työskentelee suomalaisessa IT-alan firmassa ja seurustelee suomalaisen Tiinan kanssa. Mikko kuitenkin poikkeaa muista suomalaisista, koska vihaa kansallisuuttaan. Hän kokee olevansa kansallisuustransvestiitti, ja tuntee syvää rakkautta länsinaapuriamme Ruotsia kohtaan.

1.1.2003

Vuosi vaihtui. Taas yksi suomalaisena hukattu vuosi takana. Kansallinen kelloni tikittää uhkaavasti.

19.6.2003

Raahaan kipeän kehoni ylös sängystä. Katson otsikot Dagens Nyheteristä, Ruotsin väkiluku on jo lähes yhdeksän miljoonaa. Täällä olisi yksi lisää.

Koko elämänsä ajan Mikko on yrittänyt ruotsalaistaa itseään. Tämä tarkoittaa useita soittoja Ruotsin maahanmuuttovirastoon, sekä ruotsalaisia sosiaalidemokratian päämiehiä ylistävä alttari kotona. Mikko on intohimoinen kansankodin ihailija ja tekee kaikkensa päästäkseen asumaan tuohon kutsuvaan valtakuntaan, mutta mitään pätevää syytä ei ole.

Virtanen kouluttaa itseään ruotsalaiseksi keinolla millä hyvänsä. Hän opettelee länsigötanmaalaisen murteen, salakuuntelee ruotsalaisia perheitä lomallaan Thaimaassa, murtautuu yhden asuntoon ja viettää joulua palkatun vaimon ja lapsien kanssa. Joulu menee kuitenkin pahasti pieleen kun asunnon omistaja palaa aikaisemmin lomaltaan. Mikko pakenee Tukholmaan missä hän törmää elämäänsä kyllästyneeseen Mikael Anderssoniin.

Mikaelin hartain toive on päästä pois karusta maailmasta tuonpuoleiseen. Hän on menettänyt perheensä, työnsä ja ystävänsä. Epätoivoinen Mikko saa idean jaettuaan elämäntarinansa Mikaelin kanssa. Mitä jos Mikael kouluttaisi hänestä aidon ruotsalaisen, jonka jälkeen hän ottaisi Mikaelin henkilöllisyyden ja koko elämän. Sopimus kuulostaa mainiolta, sillä molemmat saavat haluamansa, Mikko ruotsin kansalaisuuden ja Mikael kuoleman.

25.5.2006

Palautan Jean Sibeliuksesta, Keijo Rosbergista ja Arja Saijonmaasta kirjoittamani esseet jo torstaina. Mikael lukee ne läpi ja ilmoittaa kurssin hyväksytyksi. Hän ei tajunnut kapinaani. Sibelius on ruotsinkielinen, Keijo Rosberg on syntynyt Ruotsissa ja Arja Saijonmaa on nykyisin ruotsalainen.

Kahdeksan kuukauden koulutusjakso sujuu miehiltä mainiosti. Vähän liiankin mainiosti. He tekevät kaikkensa jotteivät kiintyisi toisiinsa, sillä se hankaloittaisi suunnitelman toteuttamista. Mikosta muuntuu kuukausien mittaan mainio Mikael Andersson Ruotsin Göteborgista, mutta myös miesten suhde muuttuu läheisemmäksi. Mikael on Mikon ensimmäinen oikea ystävä, joka ymmärtää hänen tilanteensa ja haluaa auttaa.

11.9.2009

Mikael on ystäväni, hän olisi tulevan laajan ystäväpiirini ensimmäinen ystävä. Haluaisin keksiä tavan, jolla voisimme molemmat jatkaa elämäämme. Joinain hetkinä toivon, että hän olisi muuttanut mieltään ja vaatisi saada jäädä eloon. Jos hän vaatisi, en pystyisi kieltämään.

Jakso lopetetaan Pohjois-Ruotsissa vaellukseen, jonka viimeisenä iltana Mikko syöttää sopimuksen mukaan Mikaelille myrkyn. Ero on vaikea miehille, mutta sopimusta ei rikota. Mikko, nykyiseltä nimeltään Mikael, on viimein saanut toivomansa paikan ruotsalaisesta yhteiskunnasta, vaikka se teki kipeää.

22.9.2006

Miten tutulta kaikki tuntuukaan. Äänet, hajut, koko ympäristö. Tunnistan jopa ihmisten ilmeet. Ne ovat niin tyypillisiä länsigötanmaalaisia ilmeitä, että oikein hirvittää. Samalla minua naurattaa. Mitäs me länsigötanmaalaiset. Kotiin on mukava palata. Aina yhtä mukava.

Mikael sopeutuu nopeasti ”tuttuun” ympäristöön. Hän saa työpaikan (väärennetyillä työ- ja koulutodistuksilla) ruotsalaisesta IT-yrityksestä, asuu mukavassa asunnossa ”lapsuutensa” kaupunginosassa Majornassa, ja pian tutustuu kauniiseen Mariaan.

27.10.2006

Hän on hieman samalla tavalla suorasukainen kuin tyttöystäväni Tiina Suomessa, se joka lopulta lähti kesken kalaasin. Nyt minä olen terve  ja valmis ehjään ihmissuhteeseen.

Puolen vuoden seurustelun ja yhdessä asumisen jälkeen Mikael kosii Mariaa. He viettävät häitä, joihin sisältyy ei-toivotun suomalaistutun poistaminen kuvioista, ilmoittavat saavansa kaksoset, ja pian muuttavat isompaan asuntoon Johannebergiin. Mikael on mukana talotoimikunnassa, isien kokkikerhossa ja kasvattaa rakkaita lapsiaan, Olofia ja Annaa, jotka ovat saaneet nimensä kahden tärkeän sosiaalidemokraatin mukaan.

Ruotsalainen yhteiskunta on lähtenyt Mikaelin mielestä laskuun. Kansankoti tuntuu kaukaiselta kun Volvotkin kiitävät individualismin alttarille. Onneksi on ihanat lapset ja rakastava vaimo. Pieniä riitoja ja valkoisia valheita saattaa muodostua, mutta se vain vahvistaa tätä ruotsalaista avioliittoa.

11.12.2009

Lähden Thaimaahan viikkoa ennen muuta perhettä. Näin minulla on aikaa etsiä meille sopiva saari. Se on sopiva jos siellä on loiva ranta lapsille, mukavat bungalowit, halpa ravintola ja paljon ruotsalaisia, mutta ei vanhoja tuttuja.

Lomamatka Thaimaahan tuntuu täydelliseltä mahdollisuudelta pakoilla entisen Mikko Virtasen tuntevia ihmisiä. Pöytiä vedetään yhteen muiden ruotsalaisperheiden kanssa ja kaikki sujuu hyvin. Yhtäkkiä ihmiset eivät enää haluakkaan viettää Anderssonien kanssa aikaa. Lapset viedään muualle leikkimään ja illallista syödään vain oman perheen kesken. Pian saarelle on ilmestynyt poliisivene ja se ei tiedä hyvää. Mikael perheineen koittaa paeta mutta pieni moottorivene on helppo saada kiinni. Maria on sekaisin tilanteesta, ei ymmärrä mitä tapahtuu. Lapsetkin hätääntyvät. Kun Mikael Andersson, Mikko Virtanen pidätetään on se ohi. Elämä onnellisena Ruotsin kansalaisena kesti kolme vuotta. Hänen elämänsä tärkein ihminen ei tiedä kuka hän todella on. Kaikki on nyt menetetty.

Mikko lähetetään vankilaan syytöksenä kahdesta murhasta ja erilaisista väärennys- ja häirintäteoista. Lista on todella pitkä. Vankilassa Mikko muuttuu. Hänen sellitoverinsa Pera herättää ajatuksia siitä, että Suomi ei ole kummoisempi paikka asua. Kansankodin kulta-aika on mennyt ja jotenkin Ruotsi tuntuu tökkivän.

Pera on kirjassa vain muutaman sivun verran, mutta mielestäni hän on Mikon tärkein ihmissuhde. Mikon aiemmat suhteet ovat olleet mielenvikaisia ja niiden tarkoitus on ollut täysin väärä. Pera on ihminen joka tietää kuinka paljon paremmalta länsinaapuri voi tuntua, mutta nopeasti lyödä kasvoille.

12.4.2010

Perasta eroaminen on vaikeinta. Olemme erilaisia, mutta silti jonkinlaisia sielunveljiä. Lupaamme tavata kun kakut on istuttu. Se on lupaus joka pitää. Pera on ystäväni, Pera on suomalainen. Halaamme hyvästiksi.

Pera lompsii työpajalle ja vartija tulee hakemaan minua. Hän ohjaa minut Ruotsin vankeinhoitolaitoksen autoon. Pihalla odottaa suomalainen vanginvartija, joka on tullut hakemaan minut kotiin. Istun autossa suomalaisen ja ruotsalaisen vartijan väliin. Tällaisessa välikössä minä olen koko elämäni viettänyt, tuntuu ihan kotoisalta.

Kirjan lopetus kiteyttää koko kirjan sanoman todella hyvin. Mikko anoo siirtoa suomalaiseen vankilaan, pois Ruotsista. Hän on viimein löytänyt itsestään sen kansallisuuttaan arvostavan miehen, joka on aina pyrkinyt olemaan, mutta vain kohdistanut arvostuksen väärään maahan.

Kirja saa ajattelemaan omaa isänmaallisuutta ja sekopäisiä suomalaisia. Olemmeko kirjan takakannen kuvaamia mörököllejä, ahdistuksen ja huonon itsetunnon ruumiillistumia? Onko maamme oikeasti maailman paras, niin kuin se vanha tutkimus väitti?

Vaikea sanoa, mutta kirja oli viihdyttävä kuin mikä.

Kuvaus: Ikävä sinua

Suuri kirkko on lähes tyhjillään. Melankolinen urkumusiikki kuitenkin täyttää sen.

Kuparinen alttaritaulu heijastaa kynttilöiden valoa. Alttarin yläpuolella roikkuu purjeveneen pienoismalli. Ukki tykkäsi purjehtimisesta.

Hiekanvärinen puinen arkku on arkinen, mutta elegantti. Mitään turhia koristeita ei tarvita, ei tarvinnut vaatimaton isoisänikään.

Kirkkosalin ainoasta ikkunasta näkyy ulos hämärään, harmaaseen tammikuuhun.

On aika nousta laskemaan ruusut arkulle.

Valkoinen ja vihreä näyttävät todella kauniilta arkun päällä.

Pappi aloittaa puheensa, ja lausuu heti alkuun psalmin numero 23.

"Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti."

Kyyneleet alkavat väkisinkin valua poskiani pitkin.

Pappi jatkaa puhettaan, kertoen Ukin suhteesta omiin lapsiinsa, meihin lapsenlapsiin ja työhönsä rehtorina ja pappina.

Hymyilen aina välillä kyynelteni läpi, mutta se on huomaamatonta.

Ukki siunataan lepoon, niille kuuluisille vihreille niityille.

Pian arkku nostetaan ja kannetaan autoon.

Tilanne on hämmentävä. Itse olen jo lopettanut itkemisen, mutta tuntuu kuin kaikki muut perheenjäseneni ja sukulaiseni itkisivät yhä. En tiedä kuinka reagoida, joten otan siskoani kädestä ja seison hämmentyneenä.

Siirrymme pieneen saliin muistotilaisuuteen ja ruokailemaan. Pian suru ja haikeus muuttuu hymyksi ja nauruksi. En muista yhtäkään surullista tai vakavaa tilannetta Ukin kanssa.

Kuvia on aseteltu pöydälle adressien viereen. Kuvia kesämökiltä, ulkomailta, kotoa.

Viimeisen virren jälkeen, kirkko tyhjenee kokonaan.

Seuraavalla viikolla ovat itse hautajaiset.

Pieni uurna, samanväristä puuta kuin arkku, lasketaan Hietaniemeen sukuhautaan.

Aurinko paistaa isomummin hautakiven takaa. Alueella on niin kaunista, ettei 20-asteinen pakkanen haittaa ollenkaan, Kukkiin peitetty hauta erottuu lumisen maan keskellä.

Illemmalla isovanhempieni asunnossa huomaan Ukin nahkaisen Raamatun olohuoneen pöydällä. Pyydän Mummilta luvan tutkia isoisäni tärkeintä työvälinettä. Vetoketju aukeaa sulavasti.

Post-it lappuja, alleviivauksia, papereita. Selaan koko kirjan läpi ja tutkin jokaisen lapun.

Käännän viimeisen sivun ja sydämeni hypähtää.

Sinisellä paperilla on otsikko: Kastetilaisuus: Anna Julia.

Ukin puhe jonka hän piti kastaessaan minut. Ukin puhe minulle.

Luen paperin kolmesti läpi vedet silmissä.

Asettelen paperit takaisin paikoilleen ja suljen vetoketjun hymyillen.

Aivan kuin Ukki olisi läsnä, puhumassa viisaita, opettavaisia ja toiveikkaita sanojaan.

Ikäväni on suuri, mutta tiedän tapaavamme jälleen.

Lepää rauhassa Ukki, rakastan sinua ikuisesti.

Ilman mielikuvitusta ihminen on vain kuori

”Hei leikitääks et me ollaan…”

…Keijuja, perhettä, sotilaita, koiria, napakettuja, avaruusaluksen miehistöä, kuninkaallisia, muotitoimittajia, aikuisia, teinejä, arkkitehtejä ja vaikka mitä. Tämä lista voisi jatkua lähes äärettömiin, niin paljon erilaisia leikkejä olen nimittäin leikkinyt. En olisi kuitenkaan keksinyt tai edes ajatellut niitä ilman mielikuvitusta.

Joskus kuulee ihmisten sanovan, että jollain ei ole mielikuvitusta. Minun mielestäni kaikilla on mielikuvitus, sitä vain käytetään eri tavoin. Mielikuvitus voi esiintyä mm. kirjallisuutena, valokuvina, TV-sarjoina, mainoskampanjana ja vaatemallistona.

Yleensä se kuitenkin yhdistetään lasten ihanan avaraan ja uteliaaseen ajatusmaailmaan, jossa yksisarviset juoksevat sateenkaarien yllä. "Sinulla on vain vilkas mielikuvitus" kuulee usein sanottavan. Itse en koskaan uskonut joulupukkiin, mutta kaikennäköiseen muuhun uskoin. Muunmuossa siihen, että jos suljen silmäni mielikuvitusmaailmani keijukaiset ja haltijat ympäröivät minut ja suojelevat pahuudelta. Joulupukki ei kuulunut mielikuvitusmaailmaani, joten tiesin aina joululahjojeni tulevan äidin komerosta eikä Korvatunturilta.

Wikipedian mukaan mielikuvitus on "kehittyneimpien aivojen korkeimpia tuotteita" ja Hikipedia puolestaan kertoo sen olevan päihtyneiden ihmisten luovuuden pilkahdus. Mutta eikö juuri mielikuvitus ole tärkeä osa luovuutta? Kyky luoda jotain itsellekkin aivan uutta on osa aivojemme toimintaa. Se avaa meille uusia näkemyksiä ja kokemuksia, joihin emme tienneet pystyvämme.

"If you can dream it, you can do it."

Tätä sanontaa näkee paljon internetissä nuorison keskuudessa. Ihminen ei kykenisi luomaan tavoitteita ilman mielikuvitusta, sillä kaikki lähtee kaukaisesta unelmasta joka pikkuhiljaa muodostuu realistisemmaksi.

Jos sanaa mielikuvitus lähtee ajattelemaan mielessään pidemmälle, ainakin itselleni tulee ensimmäisenä mieleen vastaava englannin kielen sana imagination. Siitä imagine, ajatella, ja ajattelusta puolestaan ajatus.

Wikipedian mukaan ajattelu on "aivoissa tapahtuva prosessi, jossa ihminen yrittää hahmottaa, jäsentää todellisuutta". Mielikuvituksellaan ihminen luo ehkä hieman surrealistisen idean, jonka hän muokkaa ajattelulla realistiseksi.

Mielikuvitus on aina ollut minulle elintärkeää. Karu todellisuus on aina ollut helpompi kohdata mielikuvitusmaailman avulla. Sen avulla olen oppinut ajattelemaan asioita positiivisella, "kaikella on tarkoituksensa" -asenteella, vaikkei se auttaisikaan mitään. Se on tuonut uusia perspektiivejä elämääni, ja luonut uusia arvoja. Tällä yritän siis sanoa, että mielikuvitus ei ole pelkkää lapsuusajan keijulandiaa.

Lapsuudessa mielikuvitus oli ystäväni jos kaipasin seuraa. Se oli uusi maailma jos halusin paeta todellisuutta. Se oli vahinko josta tuli iltapäivän hauskin leikki.

Ilman mielikuvitusta ihminen ei kykenisi ajattelemaan asioita. Ilman mielikuvitusta ihminen olisi pelkkä kuori.

”Logic can take you from A to B, but imagination can take you anywhere.” -Albert Einstein